perjantai 27. tammikuuta 2017

Ajatukset kääntyvät kevääseen

Päivänä yhtenä paistoi aurinko. Tintti lauloi. Taivastelin pihalla. Täällä on niin vähän lunta, että aurinkoisina päivinä näkyy pälvipaikkoja nurmikolla. Kiersin tontin ja kävin katsomassa kasvihuonetta. Siellä se odottaa. En vielä avannut ovea. Vähän jo kääntyi ajatukset siemenpusseihin ja kasvattamiseen. Mietin, että mieli piristyisi kun laittaisi vähän siemeniä multaan. Voisi laittaa herneen versoja kasvamaan. Kissoillekin vois laittaa kauraa taas kasvamaan. Keväistä.

Muratti jäi postilooraan. Mahtaako selvitä talven yli? Ainakin näytti hyvältä.

Märkää.
Kävin kävellen kylällä tänään. Hieno ilma, aurinko paistoi kirkkaasti. Liukasta tosin oli, mutta nastat alla ja sauvat vielä lisänä. Menomatka meni kivasti kävelyseuran ansiosta. Kotimatka oli hitaampaa lyllerrystä, mutta onneksi oli penkki millä huilata välissä. Kävin myös syömässä hyvän pullan! Toisinaan pulla on niin paikallaan!

Palelsikohan likkaa?
Tiedättekö ne päivät ja sen fiiliksen, kun vaan on pakko kuunnella Juha Tapiota? Joku tunnesykkyrä, joka vaatii juuri sitä tietynlaista musiikkia. Ehkä haikea olo tai muuten sellainen kohta, johon tuo Juha Tapion musiikki vaan viiltää. Joku niissä sanoissa ja sävelissä puhuttelee niin syvällisesti omalle sydämelle. Yleensä se tietää kyyneltä paria myöskin. Nyt on vähän sellainen päivä, vaikka sainkin tämän päivän sentään plussan puolelle, koska se alkoi aika heikoissa tunnelmissa.

Vielä odottaa...
Ikkunan takana laskee aurinko. Koivut näyttää kauniilta, mustilta silhueteilta oranssia ja vaaleanpunaista vasten. Kauneutta on monessa hetkessä, välillä sen vaan kokee vahvemmin. Välillä sitä ei jaksa katsoa, kun on kääntynyt liiaksi sisäänpäin. Sellaista se elämä on. Aaltoliikettä.

Hyvät viikonloput kaikille!

tiistai 17. tammikuuta 2017

Lisää pohdintoja

Hitsi kun aika kiitää niin nopeasti eteenpäin! Raskauskin etenee aimo harppauksia eteenpäin. Äskenhän vasta saatiin tietää, että jotakin elämää siellä on, nyt jo tiedetään vauvan sukupuoli ja on nähty hänet kaksi kertaa ultrassa. Vuodenvaihteessa alkoivat liikkeet tuntua selkeästi. Sen jälkeen onkin joka päivä tuntunut potkuttelua mahassa. Aika ihmeellistä. Luulisi, että se tuntuisi jotenkin omituiselta (siitä huolimatta että onkin luonnollista) kun joku pöykkii sisältäpäin mutta ei se tunnu. Aika mahtavaahan se on, kun saa konkreettisen varmistuksen, että siellä sitä ollaan ja kaikki hyvin.  Möykkynen yleensä herää aamupalalla, kun saa vähän kahvia koneeseen. Olen juonut kupillisen päivässä, aamukahvin nyt kun se taas maistuu. Olen tehnyt myös melkein joka aamu vihresmoothieta, johon tulee kurkkua, pinaattia, avokadoa, salaattia, päärynää ja pähkinää, vettä notkeuttajaksi. Joskus lisäilen kuivattua lehtikaalia tai kiiwiä tai jotain muuta. Se on hyvää kun päärynä antaa makeutta ja tietää, että saa aimo annoksen vihervoimaa rehuista! Puuro luumuilla ja marjoilla ja raejuustolla menee joka aamu.

Olen kyllä edelleen ollut aika herkillä ajatusmaailmani kanssa. Onhan tämä niin iso juttu meille ja elämänmuutos. Pelkoja nousee pintaan. Toivoisin, että ne positiiviset ajatukset ja ilo olisivat vahvempia kuin ne pelot ja murheet. Yksi päivä juteltiin isännän kanssa, että mitä kaikkea ollaan pelätty tähänastisen matkan varrella ja yksikään niistä peloista ei ole käynyt toteen. Että aivan turhaa energiaa kuluu murehtimiseen! Mistä löytyisi se rennompi elämänasenne ja luottamus, että asiat soljuvat painollaan...? Välillä löydän sen olotilan hetkittäin, mutta toisinaan pelko vaan vyöryy kaiken yli valtavalla painolla ja voimalla, eikä siinä paljon auta kun joku sanoo että "ajattele positiivisesti". Kysymyksiini ei ole vastauksia vaan ne vastaukset tulevat päivä kerrallaan sitä mukaan, kun elämää elää eteenpäin. En voi tietää miten jaksan väsymystä ja pienen vauvan hoitoa, en voi tietää muodostuuko vauvaan heti kiintymyssuhde vaiko vasta sen myötä kun opimme tuntemaan toisemme. En voi tietää milloin palaan töihin ja onko töitä mihin palata... Ystävät on lohduttaneet, että ihan normaaleja ajatuksia päässäni pyörii. Se kyllä oikeasti lohduttaa. Ehkä olisi huolestuttavampaa jos en pohtisi mitään... Syvällinen pohtiminen on aina ollut osa meikäläistä, oli sitten aihe mikä hyvänsä. Välillä se rasittaa todella paljon. Kun päivittäin funtsii elämän tarkoitusta, kuolemaa, syntymää jne, niin ei ihme jos hiukan kaipaa kevennystä arkeen.

Eilen oli niin ihanaa nauraa. Miten nauramisestakin on tullut eräänlaista luksusta. Aikuisten elämä on niin vakavaa eikä asiat enää naurata. Tuntuu, että aina löytyy aihetta huoleen ja murheeseen, jos ei itsellä niin lähipiirissä. Eilinen naurukohtaus oli ihan järjetön ja aihe mitätön, mutta se tuntui niin hyvältä. Isäntäkin sanoi "oli kivaa välillä nauraa". Niin, mistä sitä naurua löytyisi elämään enemmän? Keveyttä.... Tiedän kyllä, että pienistä asioista se ilo ja onni koostuu ja niitä näenkin kyllä päivittäin ympärillä ja koetan niihin kiinnittää huomiota.

Tein juuri kalakeiton ja tänään on töitä illalla. Eilen kävelin töihin ja vielä jaksoin tuon 4 km kävellä vaikka hitaampaa se tietysti on ja hengästyy nopeammin. Osan viikosta joudun kävelemään töihin, kun ei ole autoa käytössä tai sitten täytyy opetella käyttämään bussia joka harvakseltaan tuosta kylän läpi suhaa. Onneksi välimatkat ei ole järjettömiä. Lonkkakin on palautunut normaaliksi, mitä nyt välillä juilii, mutta liikkeelle pääsee hyvin. Olo on kohtuullisen hyvä fyysisesti ja olen pystynyt tekemään jumppaakin aina välillä.

Kevättä kohti mennään, tänään lauloi tintti titityytä ja jäin sitä oikein kuuntelemaan. Kirjakauppiaskin sanoi samaa, että tintti laulaa. Valo lisääntyy ja siitä voi olla kiitollinen ja iloinen ja sen tuntee konkreettisena omassa mielessäkin. Odotan kevättä, kevät on paras <3

perjantai 30. joulukuuta 2016

Liikaa aikaa

Piti tehdä joulubloggaus mutta en tehnyt. Jotakin jäi luonnoksiin roikkumaan julkaisematta. Miten joulu meni? Haimme kuusen, oli vähän paketteja, söimme hyvin, ruoat onnistuivat tänä vuonna mainiosti eikä jäänyt hirveästi yli. Isännän porukat kävivät joulupäivänä syömässä, sekin oli kiva. Kinkku onnistui hyvin ja lopun sain upotettua kätevästi hernekeittoon, perinteisesti. Kärsin lonkkakivuista, mikä ei ollut kiva. Nyt kärsin liiallisesta vapaa-ajasta joka aiheuttaa liikaa ajatuksia päähän joka aiheuttaa ahdistusta. (liikaa aikaa murehtia kaikkea epärealistista) Joka joulu sama juttu. Vapaa-aikaa toivoo ja odottaa kuin kuuta nousevaa, sitten kun on puoli päivää löhönnyt sohvalla toteaa, ettei tämä ollutkaan minun juttuni. Tarvitsen tekemistä, eikä siihen helpota autottomuus. Raskausvaivat ovat olleet jonkin verran rajoitteena liikkumiselle (lonkka) joten kävellenkään ei pääse kovin pitkälle. Yhtenä päivänä sain auton käyttöön ja silloin kävin tekemässä savitöitä työmaalla. Ihan kivaa oli sekin, tehdä vaihteeksi jotain ihan itselle ja omasta inspiraatiosta.

Olen nyt suunnitellut aika paljon tehtäviä ja tunteja keväälle, jotta työt menisivät kivemmin ja olisi ideoita mistä ammentaa. Paljon on työtä tuntien suunnittelussa ja jotenkin sitä omat vajavuutensa tajuaa vahvasti, ne heikot kohdat, joissa tarvitsisi kehittyä ja osata paremmin. Toisaalta taas, ehkä voi kehittyä mutta ehkä voi ammentaa enemmän siitä mitä osaa eikä ainakaan vähätellä sitä. Vaikeaa. Tarvitseeko myöskään kaikkea osata? Sitäkin olen miettinyt viimeaikoina. Kuitenkin, tulosta on tullut ja olen saanut paljon tehtäviä valmiiksi, joista on varmasti hyötyä tulevillekin vuosille! Myös taannoinen koulutus materiaalien toimittajaltamme oli aivan huippu, siellä sai tutustua uusiin materiaaleihin ja niiden käyttöön. On kyllä hyvä fiilis siitä, että olen saanut tehtyä suunnittelua. Se on ollut itselle vaikeaa.

Kun jo nyt on aika valas olo, niin mitenköhän valas sitä on toukokuussa. Maha kasvaa tasaiseen tahtiin ja ihmettelen tässä vaan kaikenmoisia oloja ja vaivoja. En ole koskaan painanut niin paljon kuin nyt, vaikka painonnousu onkin ollut ihan normaalin rajoissa. Oikea lonkka on tosiaan vaivannut, epäilen kyllä siinä vanhaa kunnon iskiasta kun löytyi kipeä hermo. Kylmäpussia ja lepoa lähinnä nyt siihen. On se jo aika paljon helpottanut niiltä päiviltä, kun en saanut sukkaa jalkaan. Uusimpana ihanuutena levottomat jalat, joskaan ei ole vielä kovin paha mutta varsin outo vaiva sekin. Siis yleensä nukahtaessa tuleva pakonomainen tarve liikuttaa jalkoja. Sellaista kihelmöintiä jalkapohjissa, "levottomuutta". Niskahartiat on myös aika jumissa ja niitä olen koittanut hieroa iltaisin ja tehdä liikkeitä että saisi veren kiertämään. Kaurapussi on myös kiva kaveri. Jos pitää jotain positiivista tästä repiä niin pahoinvointi on helpottanut enkä edes oksentanut kertaakaan. Tähän asti siis suht vähällä kuitekin selvitty. Rakenneultrakin lähenee, vielä pari vkoa ja sitten nähdään taas mitä siellä on kehittymässä. Se kyllä jännittää kovasti myös. Aika menee hurjan äkkiä! Yritän myös nauttia tästä ajasta vaikka aika paljon tässä on ollut niitä pelkojakin. Ehkä se kuuluu asiaan. Iso elämänmuutos tulossa. Väkisinkin mietityttää että miten sitä osaa ja pärjää ja jaksaa ja selviää. Sitten sen näkee. Päivä kerrallaan...

Eilen pakottauduin pienelle sauvakävelylenkille kun pää tuntui kipeältä ja ärsyynnyin sakoista, jotka peltipoliisi lähetti. Vaikken pitkää lenkkiä uskaltanut lonkan takia, niin kyllä se vaan hyvää teki. Olen yrittänyt joka päivä käydä pihalla edes vähän, vaikka toisinaan kehtuuttaa niin paljon. Musta maa ja tympeät säät ei ole houkutelleet. Vaikka kyllä tässä yksi päivä aurinkokin paistoi.

Meille on kummipoika tulossa viikoksi hoitoon ja kyläilemään. Autottomuus hiukan rajoittaa meidän puuhailua, mutta eiköhän keksitä kaikkea kivaa täällä kotosallakin. Olin suunnitellut ainakin askartelua ja taiteilua tietysti. Kummipoika on myös hyvä testihenkilö kurssisuunnitelmilleni! Voinkin toteuttaa tehtäviäni hänellä ja arvioida sopiiko tehtävät eskari-ikäiselle vai vanhemmille. Hahaa! Ovela suunnitelma! Ehkä voitaisiin leipoakin jotakin yhdessä. Jonkinlaista eräilyä olisi kiva harrastaa, jos ei muuta niin makkaranpaistoa pellolla ainaskin. Tulee varmasti kiva viikko :)  

Nekon kanssa käytiin joulupäivänä valjastelemassa pihalla. Mummeli oli ensin intoa piukassa ja paineli huurteisella nurmikolla menemään. Sitten aika nopeasti taisi tulla tassujen kylmä ja Neko meni ovelle ja pyysi sisälle. Fiksu katti. Kissat on viettäneet aikaa olohuoneeseen sijoitetussa pahvilaatikossa. Se on ollut ihan joulun ykköslahja. Pahviloota. Siellä nukkuu joku kokoajan. Jos Nuhru lähtee, Misaki painuu tilalle. Sitten mummo. Eilen kammattiin kaikki kissat, varsinkin mummukka oli kampaamisen tarpeessa. Sillä kun on tuo pitempi turkki joka nöyhtääntyy takuille helpommin. Aika tollot lähtikin taas karvaa. Muutoin kissat on voineet hyvin pientä talvitylsistymistä lukuunottamatta. Ehkä päästän kissat taas piipahtamaan tarhaan tänään. Ei ne siellä kauaa viihdy kun on kylmää, mutta haluavat käydä tsekkaamassa. 

No sellainen ajatusvyöry tälläkertaa. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE LUKIJOILLE <3 Saakoon se olla aivan ässä jokaisen elämässä. Meillä se tulee olemaan ainakin ikimuistoinen!

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Möykkyspallo


Heippa. 

Meille tulee vauva. Laskettu aika on toukokuun lopussa. Tässä viime kuukaudet koitettu sisäistää tätä asiaa ja ajatusta, että meistä tulee äiti ja isä. Aika hurjaa se on. Ultran jälkeen on jo uskaltanut ajatella jotain positiivisiakin, alkuun olin tosi varovainen. Jotenkin vahvana mulla oli ajatus, että miksi me saataisiin terve lapsi tai miksi juuri meillä onnistuisi, jos jollakulla muulla menee kesken tai tulee jotakin. Että miksi me oltaisiin ne onnellisten tähtien alla olevat? Ajattelin, että se on realismia, siskot sanoi että realismia on optimismi kun lähtökohdat on hyvät. Ei periytyviä sairauksia, en tupakoi/ käytä päihteitä, ei ole ylipainoa, liikun ja syön hyvin, siskoilla terveet lapset yms. Jouduin nöyrtymään, pessimismi vie ilon. Minulla on taipumusta murehtimiseen, sen tiedostaen hyvä mennä päivä kerrallaan eteenpäin. 

Jotenkin vähän pelotti myös julkaista sosiaaliseen mediaan. Tietysti mikään pakko ei ollut, mutta sitten haluttiinkin. Ajattelin, että jos meneekin kesken tai tulee jotain. Mutta sekin on elämää, jos niin kävisi. Ei sitä tarvitsisi hävetä tai häveten ajatella. Silloinhan sitä ihmisten tukea tarvitseekin. Miksi me suomalaiset (karkea yleistys) halutaan surra ja murehtia yksin, eikä nähdä ketään, silloin kun tuska on suurin? Eikö se puolittuisi jos olisi joku, siinä vaan? Ollaanko me "kell onni on, onnen kätkeköön"- kansaa? Vai jaettu ilo, kaksinkertainen ilo? Häkellyttävän paljon onnitteluja ja ihania viestejä tullut ihmisiltä. Ja ihan ovelle saakka on kannettu äitiyshousua ja leikkikaarta! Huippua sekin. Ollaan saatu jo tosi paljon lahjoituksena vaatetta ja tarviketta vauvalle. Oon huippukiitollinen kaikista! Jos tuon kaiken olisi joutunut ostamaan, olisi se aika tikki ollutkin taloudellisesti. Kiitos ihanat <3 

Minua on puhutellut Johanneksen evankeliumin sana: "Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta." Meille on annettu, enemmän kuin on voinut toivoa. Vaikeuksienkin kautta, niidenkin hetkien kautta, kun on tuntunut että elämä musertuu päälle. Jotenkin tuntuu, että Jumala on tyhjentänyt mun maljan pohjamutia myöten niin, ettei mulla ole ollut mitään mistä pitää kiinni tai mitään annettavaa kenellekään, sen jälkeen se malja on pyyhitty puhtaaksi ja sitten Hän on halunnut täyttää sen jollakin ihan muulla. Miksi? Koska olemustaan hän ei voi kieltää. Joka kerta kun likaisin saappain tulen Herrani eteen ja sanon, että eipä menny niinku Strömsössä, hän sanoo että Tule. Ei ruoski, eikä käske pois. Jotenkin sitäkin oon ajatellut, että olenko valmis ottamaan Herrani kädestä myös hyvän? Rohkenenko omistaa lupaukset ja sen kaiken hyvän itselleni, mitä hän haluaa myös antaa? Tällä historialla ja mentaliteetillä on helpompi ajatella, että sitä tää uskonelämä (ja elämä ylipäänsä) on upottavassa suossa tarpomista loppuun asti, että just ja just autetaan nenä pysymään siinä pinnan yläpuolella. Ehkä se ei ole niin, vaan minun pitää myös uskoa se hyvä itselleni todeksi. Niistä vaikeimmista jutuista on puristunut esiin jotakin parempaa. Masennuksen kautta on ollut pakko työstää omaa ajatusmaailmaa ja omaa parisuhdetta. Pakko ollut puhua niistä raadollisimmista ajatuksista ja tunteista puolisolle. Sitä kautta onkin saaanut parisuhteessa tulla lähemmäs toista. Ihan sydämelle asti. Ei teeskentelyä kun oikeaa yhteyttä.

Nyt on tilanne taas ihan uusi. Uutta elämää kehittyy siellä salassa. Siellä sitä punotaan valmiiksi. Sekin on osittain uskon asia vaikka Suomessa onkin törkeän hyvä neuvola ja sairaanhoito. Ollaan jo nähty ja kultu elämän alku. Mutta silti, se vaatii uskoa, että kaikki menisi hyvin. Läheisten rukouksia. On tää elämä vaan aikamoinen mysteeri. 

Tädille terkut, että kohta sitä tarvitaan kastemekon kirjailijaa! :) Siskon pojan nimi puuttuu vielä ja sittenhän siihen jos Luoja suo, kesällä lisätään "Möykkyspallo."

Ihanaa joulun odotusta kaikille, meille Möykkysenkin odotusta. 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Pimeys, paketointi, hyvä ruoka


Plääh. Pimeys. Se alkaa tuntua jotenkin painostavana. Laittelin tänään kolmiokyntteliköt ikkunoihin. Havupalloon ripustin valot, se roikkuu tuossa ulko-oven vieressä. Naapureilla on ihania jouluvaloja pihalla, ne piristää. Meidän ulkojouluvalot on vaiheessa edelleen. Saattavat olla vaiheessa joulun ylikin seuraavaan jouluun saakka. Mene ja tiedä!

Kuvat on vanhoja, ylin muistaakseni viime vuodelta. Eipä ole lunta ollut tuonkaan kuvan ottamisen aikaan. Miltei jopa keväinen valo kuvassa.
 

Lumesta voi vain haaveilla. Yöllä oli satanut joku hyhmä maahan niin, että joutui autoa vähän raappaamaan. Se kun oli pihalla yön yli vaihteeksi. Minulla oli töitä tänään, joulukurssin lasitukset. Onneksi ei ollut pitkä päivä. Vielä olisi kotihommia tehtävänä mutta motivaatio on vähän nollassa... Josko linnuille saisi vietyä siemeniä. Ovat jo nokkineet kaikki talipallot. Jos pysyisi pakkasen puolella niin olisi kivempi ruokkia, eikä automaatit lilluisi vedestä myöskään.  Jotenkin ei ole tuntunut ensimmäiseltä adventilta, enkä tietysti päässyt kirkkoonkaan kun olin töissä. Siellä on laulettu hoosianna tänään.

Tätä valkoista ilmiötä kaivattaisiin....

Laittelin vähän joululahjoja paketteihin. Koetan aina tehdä jotain kierrätyslahjoja tai paketoida lahjat kierrätyspapereihin, paperikasseihin, mainoskasseihin, lehtien sivuihin yms. Käytän nauhoja uudelleen ja keksin koristeita kakkupapereista jne. Olen huono paketoimaan tavan paperilla eikä meillä ikinä ole teippiä (paitsi ehkä just nyt sattumalta olisi) ja lahjapaperivuoret on aika ärsyttäviä, vaikka varsinkin lapsille on kiva, kun saavat avata paketteja. 

Toivoin eilen isännältä kasvislasagnea ruoaksi. Hän osaa tehdä niiiiin hyvää lasagnea. No, tehtiin yhdessä, koska resepti on aika isotöinen. Oli herkkua. Jälkkäriksi väsättiin mutakakku piparkakkutwistillä. (onpa muuten ärsyttävä sana, twist, jollakin twistillä jotakin...) ja vaniljajäätelöä. Oli kyllä hyvää. Vähän vaihtelua perus mutakakkuun. Sopii jouluunkin. 

Eihän tässä muuta. Vääntäydyn lintujen ruokinta-automaateille. 

IHANAA ENSIMMÄISTÄ ADVENTTIA <3

perjantai 18. marraskuuta 2016

Päivän kuumottavin kysymys: riisipuuro - jälkiruoka vai lounas?

Tykkään riisipuurosta, joskin vasta viimeaikoina olen ruvennut keittelemään sitä enemmän. Aiemmin sain vatsanpuruja riisipuurosta (en kyllä tiedä miksi...) joten sitä ei usein tullut syötyä. Nyt olen todennut, kun kaapissa ei ole mitään muuta kuin maitoa, niin on oivallista keittää riisipuuroa. Tosin isännän mielestä riisipuuro on jälkiruokaa. Jälkiruokaa! Mitä ihmettä! Olen vakuuttunut siitä, että se on ruokaa. Ainakin lounasta jos ei muuta. Mitä mieltä te olette?

Sehän juontaa juurensa kotikasvatuksesta. Jos on aina ollut riisipuuroa ja kiisseliä jälkiruokana, niin onhan se silloin jälkiruokaa. Meillä oli riisipuuroa muistaakseni jouluisin, mutta ei juuri muulloin. Eksän porukoilla keiteltiin riisipuuroa suurena herkkuna viikonloppuaamuisin. Piti piilottaa jäljet, jos kaikki perheenjäsenet ei olleet paikalla ja saaneet puuroa. Hassua.

Lumet on täältä sulaneet parissa päivässä pois ja ulkona on inha loska ja kylmyys. Kävin laitattamassa suutarilla nastat vanhojen kenkien pohjiin. Eipähän lennä turvalleen tänä talvena, toivottavasti. En ole vielä testannut kylläkään millaista on kävellä nastojen kanssa pidempää matkaa. Työmatkani on n. 4 km ja sen joudun kävelemään paristi viikkoon, kun ei ole autoa käytössä itsellä. Hyvä lenkki, mutta kengät pitää olla hyvät. No, nyt nastoja ei tarvita kun lumi lähti ja jääkin teiltä jo kokonaan. No, ehkä se talvi tulee takaisin tännekin. Mieluusti olisin pitänyt pikkupakkaset!

Tänään minulla on vapaapäivä. Pitäisi kyllä siivota ja puuhailla yhdistysasioita. Katsotaan toimerrunko ensinnä mainittuun... Minulla on suunnilleen koko syksyn ollut nuha. Olen ajatellut sen johtuvan pölystä, mutta yleensä nuha on helpottanut siivouksella, tällä kertaa ei ole. En sitten tiedä onko se kelit ja kosteus vai itiöt vai mitä tuolla pihalla lentelee. Vai kissankarvat. Mene ja tiedä. No, olkkarin matosta näkee hyvin millon tarttis siivota! Ostin uuden maton josta ei lähde dynamiitillakaan kissankarva. Nykyisellä imurilla joutuu raastamaan mattoa ja nyppimään karvapallot imurin suulakkeesta joka vedon jälkeen. Hieman rasittavaa! Toisella suulakkeella lähtee vähän paremmin. Ja pari pvää niin matto on ihan hirveän näköinen taas. Sitä tää on, eläintaloudessa eläminen. Aina on karvaa tai kissanhiekkaa jossain. Tai parhaimmassa tapauksessa vähän veritahroja keittiön lattialla. Possun sydän. Say no more. En ole mikään himosiivooja vaikka kyllä tarvittaessa siivoan tarmokkaastikin. 

Kuuntelen joululauluja <3